Molossikoira

Alkuperä idässä

Alkuperäinen molossikoira tunnettiin jo Antiikin Kreikassa, missä oli olemassa kaksi eri versiota: kookas, yleensä valkoinen paimenenkoira eli laumanvartija sekä suurikokoinen metsästyskoira. Toiset lähteet puolestaan kertovat molossikoirien alkuperän olevan vielä varhaisempi, ja se sijoittuisi kolmannelle vuosituhannelle eaa. sumerien sivilisaatioon Mesopotamiaan. Kyseiseltä ajalta on olemassa sumerilaista molossikoiraa kuvaava kiviveistos, joka löydettiin muinaisen Lagašin kaupungin alueelta, ja joka on nykyisin näytteillä Louvressa. Imettävää narttua kuvaava savitaulu puolestaan on peräisin toiselta vuosituhannelta eaa Urin kaupungista; sitä pidetään näytteillä chicagolaisessa museossa.

Yleisen teorian mukaan kaikki molossikoirat - niin laumanvartijat kuin myös lyhytkarvaiset mastiffit - olisivat kehittyneet tiibetinmastiffista, jota puolestaan pidetään tiibetinsuden (canis lupus laniger) jälkeläisenä. Tiibetin kylmä ilmasto oli mahdollisesti yksi tekijöistä, jotka suosivat massiivista koiraa, sillä lämminverisille, pitkäkarvaisille eläimille suuresta ruumiinmassasta on hyötyä kyseisissä olosuhteissa. Kun tiibetinmastiffi sittemmin levisi Intian tasangoille, sen karvapeite lyheni kuuman ilmaston myötävaikutuksesta. Toisen teorian mukaan tiibetinmastiffi polveutuisi päin vastoin indo-sumerilaisesta molossista, jolle kehittyi Tiibetin alueella aiempaa pidempi ja tuuheampi karvapeite.

Antiikin ajan kreikkalaiset kuitenkin kutsuivat mesopotamialaista molossia nimellä "intialainen koira", mikä viittaisi sen itäiseen alkuperään. Muinaisen legendan mukaan "intialainen koira" olisi syntynyt koiran ja tiikerin välisestä risteymästä; tämä uskomus saattaa johtua karvapeitteen raidallisesta värityksestä. Vuonna 302 eaa Syyrian kuningas Seleukos I Nikator lähetti kreikkalaisen historioitsija Megastheneksen tapaamaan Intian hallitsijaa Chandragupta Mauryaa, ja tämä kertoi paikallisten koirien olleen suuripäisiä, kookasluisia ja vahvalihaksisia.

Idästä saapuneet molossikoirat todennäköisesti levisivät Harapan ympärille muodostuneen Indus-kulttuurin myötä Eufratin ja Tigriksen tasangoille. Kyseiseltä alueelta, assyrialaisen sivilisaation aikakaudelta on peräisin useampia kuvauksia muinaisista mastiffityyppisistä koirista. Assyrialaiset olivat soturikansaa, ja heidän valtaustensa mukana koirat levisivät mm. Välimerelle noin 700-600 eaa. Heidän molosseistaan oli olemassa kaksi eri tyyppiä: raskas ja kevyt.

Assyrialainen taide kuvaili koiria tarkasti ja selkeästi. Tästä on esimerkkinä British Museum'ssa säilytettävä reliefi, joka on peräisin Nimrudista noin 850-luvulta eaa. Siinä esiintyvällä massiivisella molossikoiralla on lyhyt kuono, melko selvä otsapenger, löysä pään nahka, roikkuva kaulanahka ja äärimmäisen vankka rakenne. 600 luvulla eaa Ninivessä tehdyssä reliefissä puolestaan kuvataan ihonmyötäinen karvapeite, jäntevät lihakset ja ylösvetäytynyt vatsaviiva; myös kyseistä teosta säilytetään British Museum'ssa. Toiseen samalta aikakaudelta Ninivestä peräisin olevaan ja British Museum'ssa esillä pidettävään reliefiin on ikuistettu assyrialaisia molosseja metsästämässä aasianvilliaaseja: niillä on leveä pää, lyhyehkö kuono, kauas toisistaan asettuneet silmät ja pitkät, vankat raajat. Noin vuoteen 645 eaa ajoitettu reliefi, joka löydettiin Assyrian kuninkaan Assurbanipalin palatsista Ninivestä esittää koiraa, joka seuraa vierestä kuninkaan suorittamaa leijonan rituaalitappoa.

Assyrialaiset käyttivät molossikoiraa kuvanneita terracotta-pienoisveistoksia myös pahojen henkien karkoittamiseen. Niitä sijoitettiin yleensä oviaukon eteen viisi kappaletta kullekin puolelle. Niiden vasemmalla puolella oli viestejä, mm. "Vihollisen valloittaja", "Pelkureiden eliminoija", "Voimakas haukkuja", "Ulvova ostaja", "Näykkäisy vastustajalle" ja "Älä epäröi, laita leukasi töihin".

Assyrian valtakauden jälkeen Lähi-idän mahdiksi nousi Persian valtakunta. Myös siellä tiedetään olleen voimakkaita molossikoiria, joita käytettiin sotakoirina. Osittain niiden avulla kuningas Kyyros Suuri (600-528 eaa) kukisti Lyydian kuninkaan Thymbran taistelussa, minkä seurauksena tämä luovutti kuningaskuntansa Persialle vuonna 546 eaa. Persialaisten vallatessa Egyptin vuonna 505 eaa sikäläiset joutuivat kohtaamaan raivokkaita sotakoiria, ja toisen persialaissodan aikaan vuonna 480 eaa myös kreikkalaiset oppivat tuntemaan niiden tehokkuuden.

Persian kuninkaan Artakserkses II:n henkilökohtainen kreikkalainen lääkäri Ktesias kuvaili hovissa pidettyjä koiria niin pelottomiksi, että ne uskalsivat käydä taisteluun jopa leijonaa vastaan. Hänen uskoi, että ns. "intialaiset koirat" polveutuivat itseasiassa babylonialaisista koirista. Hänen mukaansa eräs Etelä-Etiopiassa elänyt barbaarikansa puolustautui niiden avulla afrikanpuhvelien hyökkäyksiltä. Myös kreikkalainen kirjailija Ksenofon (427-355 eaa) mainitsee teoksessaan Kyyroksen sotaretki "intialaisten koirien" käytön puhvelien hyökkäysten torjumiseen Mesopotamian tasangolla.

Lähi-idän ja Anatolian aristokraatit suosivat molossikoiria ennen kaikkea siksi, että ne soveltuivat useisiin eri tehtäviin. Mm. heettiläiset ja meedialaiset käyttivät niitä paitsi sotakoirina, myös metsästykseen, vartiointiin ja karjalaumojen puolustamiseen. Koska molossikoira oli kallis ylläpidettävä ja se tuli valikoida tarkasti, siitä tuli erittäin arvostettu ja haluttu rotu. Kreikkalainen historioitsija Herodotos (480-430 eaa) kuvailee kirjoituksissaan, kuinka Babylonin satraapilla Tritantecmesillä oli niin paljon "intialaisia koiria", että muutamat kylät vapautettiin kokonaan verotuksesta mikäli ne tarjosivat ruokaa hänen koirilleen.

Saapuminen Eurooppaan

Ranskasta Bourget-järven rannalta on löydettiin vuonna 1886 paleoliittisen ajan koiran jäänteet, jolla oli selkeästi molossimaisia piirteitä, kuten lyhyt kuono ja kaareva leuka. Saksasta Machingin muinaiselta asutusalueelta läheltä Müncheniä on löydetty kookkaiden koirien luita, jotka ajoittuvat noin 400-luvulle eaa. 600-luvulle eaa ajoittuvassa, Italiasta löydetyssä "Benvenutin ruukussa" on yksityiskohtana kookas molossikoira, joka muistuttaa suuresti Nimrudin reliefissä kuvattua assyrialaista koiraa. On kuitenkin mahdollista, että koira sommiteltiin esineeseen itämaisten taide-esineiden pohjalta eikä se siten välttämättä perustu mahdollisesti Euroopassa nähtyyn yksilöön.

Muinaiselle sumerilaiselle molossille sukua olleita koiria saattoi saapua Eurooppaan indo-eurooppalaisten kansojen muuttovirtojen mukana, jotka alkoivat toisella vuosituhannella eaa Venäjän aroilta sekä Anatolian ja Iranin ylämailta. Nämä muuttovirrat saavuttivat huippunsa kansainvaelluksen ja Rooman valtakunnan tuhon aikoihin ja jatkuivat myöhäiskeskiajalle saakka. Lisäksi kreikkalaisten ja foinikialaisten kauppiaiden uskotaan vaikuttaneen merkittävästi molossikoirien leviämiseen Välimeren alueelle.

Sodat, kauppa ja muuttoliikehdintä auttoivat koirien leviämistä Mesopotamiasta esiroomalaisen ajan Eurooppaan. Uudet tulokkaat sekoittuivat samantyyppisiin paikallisiin rotuihin, mistä syntyi erillisiä, piirteiltään muista koirista erottuvia populaatioita. Muinaiset veneetit, jotka tunnettiin eri puolilla Eurooppaa, olivat levittäytyneet laajalti sellaisille alueille, joissa tiedetään eläneen molossikoiria. Esimerkiksi heidän oletetulla alkuperäseudullaan Paflagoniassa tunnettiin mesopotamialainen molossi. Jotkut uskovat heidän kuitenkin olleen kelttiläistä syntyperää, mikä yhdistää heidät "kelttiläiseen molossiin". Heidän tiedetään asuttaneen myös Balkania ja nykyistä Gdańskin seutua: kyseisiltä alueilta tunnetaan epeiroksenmolossi ja danzigilainen bullenbeisser.

Muinaisilta ajoilta tunnetaan myös mm. pugnax britanniae ("brittiläinen taistelukoira"), joka oli kuuluisa koostaan, voimastaan ja aggressiivisuudestaan. Sen alkuperästä on kaksi teoriaa: 1) se saapui Britanniaan foinikialaisen merenkulkijan Midacrituksen mukana 400-luvulla eaa; 2) se saapui maahan Galliasta. Myöhemmin gallialaiset toivat Britanniasta suuria määriä rodun edustajia sotakoiriksi omaan maahansa.

Historia muinaisessa Kreikassa

Aristoteles (384-322 eaa) luokitteli teoksessaan Eläinoppi "epeiroslaisen molossin" erilleen "intialaisesta koirasta". 3. kirjassa hän kuvaili Epeiroksen koirien olevan erityisen "valtavia" muihin paikallisiin eläimiin verrattuna. 9. kirjassa hän väitti, että molossi erosi muista siihen aikaan tunnetuista koiraroduista ainoastaan kooltaan, metsästäessä osoittamaltaan rohkeudelta ja taipumukseltaan vartioida karjalaumoja. Hänen mukaansa ne yksilöt, jotka polveutuivat sekä epeiroslaisesta että lakonialaisesta rodusta, olivat erityisen rohkeita ja voimakkaita.

Vuosina 360-336 eaa vallassa ollut Makedonian kuningas Filippos II käytti kookkaita koiria - todennäköisesti epeiroslaisia molosseja - metsiin piiloutuneiden traakialaisten vihollisten jäljittämiseen. Ei ole täyttä varmuutta siitä, oliko myös hänen pojallaan Aleksanteri Suurella molosseja sotakoirina. Joka tapauksessa vuonna 326 eaa Bukefalan taistelussa Aleksanteri kukisti intialaisen kuninkaan Poroksen ja sai tältä lahjaksi kaksi kookasta koiraa. Näistä toinen, Peritas, oli Aleksanterin silmissä niin suuressa arvossa että hän nimesi kaupungin sen mukaan.

Plinius vanhempi (23-79 jaa) mainitsi teoksessaan Naturalis historia (8. kirja), että muinaisissa kreikkalaisissa kaupungeissa Kolofonissa ja Gastabalassa koiria koulutettiin sotatehtäviin, taistelemaan etulinjassa. Lisäksi kreikkalaiset myös uhrasivat koiria sodan jumala Areelle, metsästyksen jumalatar Artemiille ja jumalten sanansaattaja Hermeelle.

Antiikin Kreikan aikaisia taideteoksia molossikoirista on erittäin vähän. Muutama nykypäivään asti säilynyt veistos kuvaa koiraa, joka eroaa suuresti sekä alkuperäisestä mesopotamialaisesta että moderneista molosseista. Sen rakenne on vankka, rintakehä leveä ja kuono ja kallo keskenään yhtä pitkät. Karva on niskassa pitkää ja muodostaa hännässä hapsutuksen. Kaiken kaikkiaan se muistuttaa molossin ja abruzzese maremmanon tyyppisen rodun välistä risteytystä - tämä selittyy sillä, että muinaisista ajoista lähtien paimenet ovat astuttaneet suuria valkoisia paimenkoiria (laumanvartijoita) molosseilla vahvistaakseen niiden perimää.

Roomalaisen molossin muodostuminen

Kreikkalaisten vaikutusvalta Magna Graecian alueella 700-luvulta eaa alkaen vaikutti osaltaan molossikoirien saapumiseen Etelä-Italiaan. Kuitenkin myös etruskien tiedetään kasvattaneen molosseja. 500-luvun lopulle eaa päivätyssä etruskilaisessa "Certosan vaasissa" on kuvattu muinaisten bolognalaisten elämää. Siinä on kaksi kuvitusta selvästi molossityyppisistä koirista: toinen koira palaa pelloilta ja toinen metsästämästä. Näistä jälkimmäinen muistuttaa suuresti nykyistä cane corsoa.

Muinaiset roomalaiset käyttivät molosseja ennen kaikkea sotakoirina, mm. vuonna 280 eaa Herakleian taistelussa ja vuonna 279 eaa Asculumin taistelussa, jotka molemmat käytiin Epeiroksen kuningasta Pyrrhosta vastaan. Tästä huolimatta vasta historioitsija Livius (59 eaa - 17 jaa) mainitsi epeiroslaiset koirat teoksessaan Historiae. Hänen mukaansa konsuli Lucius Aemilius Paullus Macedonicus palasi vuonna 168 eaa Makedonian kuningasta Perseusta vastaan käydystä Pydnan taistelusta voittajana, vähintään sadan epeiroslaisen molossin seuratessa hänen sotavaunujaan.

Roomalaiset oppivat nopeasti arvostamaan näitä muualta tuotuja koiria, jotka he pian uudelleennimesivät "taistelukoiriksi" (canes pugnaces). He myös löysivät lisää molosseja barbaarien vastaisten sotaretkien aikana. Plinius vanhempi kuvaili teoksessaan Naturalis historia (8. kirja) kuinka vuonna 101 eaa Marius kukisti kimbrit Vercellaen taistelussa, minkä jälkeen kimbrien koirat edelleen puolustivat leiriään valloittajilta. Gallian sota puolestaan tutustutti roomalaiset kelttiläiseen molossiin. Historioitsija Appianos (90-165 jaa) mainitsi teoksessaan Storie di Roma (12. kirja, De Rebus Gallicis), että sodassa allobrogeja vastaan roomalaiset kohtasivat kuningas Betuitouksen lähettiläitä, joilla oli vartijoinaan kookkaita koiria.

Valloittaessaan Britannian vuonna 55 eaa Julius Caesarin joukot pelkäsivät enemmän pugnax britanniae -molossia kuin brittisotilaita. He todennäköisesti risteyttivät sitä omaan "roomalaiseen taistelukoiraansa" (pugnax romano) kasvattaakseen tämän kokoa, mutta mahdollisesti risteytyksiä tehtiin myös toisin päin.

Molossin asema Rooman valtakunnassa

Makedonialainen kirjailija Polyainos (100-luku jaa) mainitsi teoksessaan Strategemata, että roomalaiset kouluttivat koiria avuksi sotaan sekä hyökkäämään, puolustamaan että kuljettamaan viestejä. Koirien massiivisesta käytöstä sodassa Rooman armeijassa ei ole kuitenkaan tietoa, toisin kuin monien muinaisten kansojen kohdalla.

Lisäksi molossia esiteltiin roomalaisten amfiteattereiden "venaatioissa", joissa metsästystilanteet rekonstruktoitiin. Sen lisäksi, että gladiaattorit kohtasivat villieläimiä, myös eläimiä laitettiin taistelemaan toisiaan vastaan. Eläimiä tuotiin näytöksiin kaikkialta Rooman valtakunnan alueelta, minkä vuoksi myös eksoottisia lajeja nähtiin areenalla. Yleisesti ottaen sanottiin, että leijonaa vastaan vaadittiin neljä molossia. Senaattori Quintus Aurelius Symmachus (340-402 jaa) mainitsi kirjeessään, että Irlannista tuodut koirat olivat osoittautuneet erityisen rohkeiksi leijonia vastaan taisteltaessa. Venaatioissa käytettyjen yksilöiden jalostuksesta ja valinnasta vastasi erillinen virkamies, magister et procurator canis.

Vuosittaisen Lupercalia-juhlan aikaan koiria uhrattiin Palatino-vuoren rinteillä sijainneessa luolassa vastineeksi siitä, että Lupercus-jumala suojeli karjaa susilta. Lisäksi koirannahkoja käytettiin etruskilaisesta tarustosta periytyneitä laareja esittäneiden pienten patsaiden päällystämiseen. Hahmot aseteltiin tämän jälkeen tulisijan viereen valvomaan kodin onnea ja suojelemaan perhettä. Roomalaiset myös käyttivät koiria pyhien temppeleidensä vartioimiseen.

Pompeijissa vuonna 79 jaa Vesuviuksen purkausta seurannut tuhkakerros säilöi todisteita tuhoutuneesta yhteiskunnasta. Sen jäljiltä löydettiin mm. kookkaan koiran ruumis, joka makasi suojelevasti lapsen ruumiin päällä. Koiran kaulapannan kaiverruksista kävi ilmi, että koiran nimi oli Delta ja se oli pelastanut omistajansa Severinon kolme kertaa: hukkumasta, kidnappausyritykseltä ja suden hyökkäykseltä.

Roomalainen tyyppi

Roomalaiset jaottelivat koirat niiden käyttötarkoituksen mukaan eri tyyppeihin: metsästyskoirat (venatici), laumanvartijat (pastorales) ja vahtikoirat (villatici). Lisäksi oli muutama alaluokka, kuten riistan jahtaajat (celeres) ja taistelukoirat (pugnaces). Varsinaisia rotuja ei kuitenkaan ollut niiden sisällä eroteltu, vaan rodut määräytyivät maantieteellisten alueiden mukaan. Myös kirjailija Terentius Varro (116-27 eaa) noudatti tätä kaavaa teoksessaan De re rustica (2. kirja), mainiten "epeiroslaisen", "lakonialaisen" ja "salentolaisen" rodun. Samoin roomalais-kreikkalainen runoilija Oppianos (200-luku) luokitteli rodut teoksessaan Cynegetikon (1. kirja) alueittain: mm. "kelttiläinen", "iberialainen".

Runoilija Vergilius (70-19 eaa) määritteli molossin piirteet seuraavasti: kookas pää, riippuvat korvat, vankkarakenteinen luusto, suuret raajat, vahvat kynnet ja tumma väritys. Teoksessaan Georgica (3. kirja) hän mainitsi, että hurjaluonteisen molossin ja nopean "spartalaisen koiran" välisestä yhdistelmästä syntyisi paras mahdollinen omaisuuden ja karjan vahtikoira. Oppianos puolestaan määritteli teoksessaan Cynegetikon (1. kirja) molossin kookkaaksi koiraksi, jolla oli litteä kallo, poimuttunut otsa ja riippuvat huulet. Hän suositteli sen risteyttämistä "vähemmän kyvykkäiden" koirien kanssa, jotta sen ominaisuudet säilyisivät myös pidemmän aikavälin jalostuksessa.

Kirjailija Columella (1. vuosisata) kuvaili senaikaisia molosseja teoksessaan De re rustica. Hänen mukaansa vahtikoiran tuli olla väriltään musta, jotta se näyttäisi päivisin pelottavammalta ja jotta se kykenisi öisin hyökkäämään tunkeilijan kimppuun tulematta havaituksi. Pää oli erittäin kookas, silmät joko vaaleanharmaat tai mustat, ilme läpitunkeva, korvat riippuvat, rintakehä leveä, rakenne mieluiten tiivis, olkapäät leveät, rajaat voimakkaat ja varpaat vahvat. Ei ollut väliä, vaikka koira olisi ollut raskasrakenteinen ja hidas, koska sen tuli vartioida aluetta lähellä taloa, ei liikkua kauas tai nopeasti. Luonteen tuli olla kova, peloton, valpas ja vakaa, ei liian leikkisä. Toivottua oli, että tunkeilijaa varoitettiin ensin haukkumalla, minkä jälkeen hyökättiin hänen kimppuunsa, mikäli hän uskaltautui lähemmäs. Tärkein ominaisuus oli, ettei koira antanut itsensä tulla yllätetyksi, ja toiseksi tärkein reagoida provokaatioon rohkeudella ja sitkeydellä.

Firenzen Uffizissa säilytettävässä 100-luvulta peräisin olevassa roomalaisessa sarkofagissa on korkokuvia, joissa esiintyy läheisesti cane corsoa muistuttavia joskin tätä selvästi pienempiä molosseja: niillä on leveät leuat, leveä rintakehä, hoikka runko, roikkumaton iho ja jäntevät lihakset. 200-300-luvuilla rakennetussa Villa Romana del Casalessa Sisiliassa on esillä metsästystä kuvaava mosaiikki. Eräässä yksityiskohdassa on haavoittunutta villisikaa tarkkaileva ruskeankellertävä molossi, jonka ulkonäössä ei ole merkkiäkään raskasrakenteisuudesta. Se muistuttaa muilta osin Uffizin sarkofagissa kuvattuja koiria, ollen vain niitä kookkaampi.

Roomalaisten kasvattamat molossit edustivat kahta tyyppiä: virtaviivaisempaa kevyttä ja näyttävämpää raskasta. Ensiksi mainittu kulki sotilaiden rinnalla vihollisia ja eläimiä metsästettäessä; jälkimmäinen vartioi linnoituksia ja niiden muureja. Molemmat risteytyivät paikallisten koirien kanssa eri puolilla Eurooppaa ja vaikuttivat siten ratkaisevasti nykyisten molossirotujen syntyyn. Niiden jälkeläisinä pidetään mm. rottweileriä, bernhardinkoiraa, berninpaimenkoiraa, isosveitsinpaimenkoiraa, cane corsoa, napolinmastiffia, mastiffia, bordeaux’ndoggia, perro de presaa ja bullenbeisseriä.