Taistelu Ranskasta

Taistelu Ranskasta
Osa toisen maailmansodan länsirintamaa
Päivämäärä 10. toukokuuta – 22. kesäkuuta 1940
Paikka Benelux-maat ja Ranska
Lopputulos Saksalaisjoukot miehittivät Ranskan
Vaikutukset Vichyn Ranskan muodostaminen
Osapuolet
 Ranska
 Yhdistynyt kuningaskunta
 Belgia
 Alankomaat
 Luxemburg		  Saksa
 Italia
Komentajat
Ranska Maurice Gamelin
Ranska Maxime Weygand
Yhdistynyt kuningaskunta Lordi Gort		 Saksa Gerd von Rundstedt
Saksa Fedor von Bock
Vahvuudet
144 divisioonaa

3 200 panssarivaunua,
1 100 hävittäjää,
400 pommikonetta		 136 divisioonaa

2 700 panssarivaunua,
1 100 hävittäjää,
1 100 pommikonetta,
325 syöksypommittajaa
Tappiot
103 000 kaatunutta,
214 000 haavoittunutta,
1,9 miljoonaa vangittua		 27 000 kaatunutta,
111 000–165 000 haavoittunutta
Länsirintaman taistelut toisessa maailmansodassa

Taistelu Ranskasta eli Ranskan valtaus oli toisen maailmansodan länsirintaman vaihe, jossa Saksan sotavoimat tuhosivat Ranskan asevoimat ja ajoivat brittiläisen siirtoarmeijan Manner-Euroopasta touko–kesäkuussa 1940.

Toinen maailmansota oli alkanut syyskuussa 1939 Saksan hyökättyä Puolaan. Länsirintamalla alettiin käydä valesotaa, jossa Saksa ja länsiliittoutuneet tekivät tiedustelulentoja ja vähäisiä pommituksia ilman merkittäviä taistelua ja aluemuutoksia. Saksan johtaja Adolf Hitler toivoi hyökkäyksen Ranskaan alkavan jo syksyllä 1939, mutta operaatiota lykättiin lukuisia kertoja. Se käynnistettiin lopulta toukokuussa 1940 pian sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Tanskaan ja Norjaan.

Hyökkäyksestä Ranskaan tuli Saksalle huomattavan menestyksekäs, ja se kukisti länsiliittoutuneet nopeasti nykyaikaisella ja moottoroidulla sodankäynnillä, jota on kutsuttu myös salamasodaksi. Hyökkäys jakautui kahteen osaan: toukokuussa käynnistyneeseen operaatio Keltaiseen, joka perustui liittoutuneiden saartamiseen Ranskan pohjoisosissa, ja kesäkuussa alkaneeseen operaatio Punaiseen, jossa saksalaisjoukot etenivät Ranskan eteläosiin. Taistelu päättyi Ranskan antautumiseen ja käynnisti Saksan miehitysvallan, joka kesti vuoteen 1944 asti.

Operaatiosuunnittelu

Saksan sodanjohtoa vuonna 1940: etualalla pöydän ääressä Walther von Brauchitsch, Wilhelm Keitel, Adolf Hitler ja Franz Halder.

Saksalaisten hyökkäyssuunnittelu alkoi syyskuun 1939 viimeisellä viikolla, ja Adolf Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Suunnitelman laatimisen hän antoi kenraali Franz Halderin tehtäväksi. Hitlerin mukaan Ranskan nopea kukistuminen saisi Britannian antautumaan, ja hyökkäyksen hän kaavaili alkavan jo loka–marraskuun aikana. Hitler korosti tarvetta kiirehtimiseen, jotta länsivalloilla olisi vähemmän aikaa varustautua. Olennaista oli myös suojella Ruhrin aluetta, joka oli Saksan teollisuudelle tärkeä ja johon ranskalaisten pelättiin hyökkäävän. Hyökkäyksen länteen oli määrä antaa Saksalle niin puskurivyöhyke Ruhrin puolustamiseksi kuin lento- ja laivastotukikohtia rannikolle. Lisäksi Hitlerin mielestä nopeus vähentäisi todennäköisyyttä sille, että Yhdysvallat liittyisi sotaan. Kenraaleilleen hän perusteli länsivaltojen kukistamisen kiireisyyttä myös sillä, ettei Neuvostoliitto olisi ikuisesti Saksan liittolainen, vaan se voisi myöhemmin muodostaa uhan idästä.

Sotilasjohto piti kuitenkin vuodenaikaa myöhäisenä sekä joukkojen mobilisoimista ja varustelua vaikeana: asevoimia vaivasi Puolan offensiivin jäljiltä vakava ammus- ja varustepula. Iso osa saksalaisten panssarivaunuista oli vaurioitunut Puolassa, ja miltei kolmasosa ilmavoimien koneista oli joko menetetty tai vaurioitunut. Lisäksi hyökkäyksen pelättiin pitkittyvän, kuten ensimmäisessä maailmansodassa, eivätkä Saksan raaka-aineet olisi riittäneet pitkään sotaan. Hitler perusteli, että Ranskan ja Benelux-maiden hiili- ja teräsalueiden valtaaminen helpottaisi raaka-ainepulaa. Sodanjohto kuitenkin arvioi, että hyökkäys olisi realistinen aikaisintaan vuonna 1941 tai 1942. Kenraalieversti Walther von Brauchitsch piti suunnitelmaa katastrofaalisena ja koki Hitlerin aliarvioivan Ranskan. Myös Halder piti Belgian rannikolle pääsemistä ”utopistisena”: kenraaleilla oli epäluuloja salamasodan onnistumiseen lännessä, jossa olisi vastassa paremmin varustellut joukot kuin Puolassa, ja jossa maasto olisi haastavampi panssariesteineen ja linnoitteineen. Sodanjohto varoitteli länsivaltojen pommikoneista ja ylivoimaisesta tykistöstä, joille saksalaisjoukoista voisi tulla helppo maali. Halder, Brauchitsch, jalkaväenkenraali Carl-Heinrich von Stülpnagel ja pieni ryhmä Abwehrin jäseniä suunnittelivat jopa Hitlerin ja muiden natsijohtajien syrjäyttämistä siinä tapauksessa, että Hitler antaisi hyökkäyskäskyn. Vallankaappaus ei kuitenkaan saanut tarpeeksi kannatusta, jotta siihen olisi uskallettu ryhtyä.

6. lokakuuta 1939 pitämässään puheessa Hitler esitti länsivalloille rauhantarjouksen mutta sai pian sekä Ranskalta että Britannialta kielteisen vastauksen. Hitler antoi 5. marraskuuta 1939 hyökkäyskäskyn: kenraalien vastustuksesta huolimatta länteen hyökättäisiin jo 12. marraskuuta. Hyökkäyssuunnitelma sai koodinimen Fall Gelb eli ”operaatio Keltainen”. Se muistutti ensimmäisen maailmansodan Schlieffen-suunnitelmaa, johon oli lisätty hyökkäys myös Alankomaiden kautta kiertäen. Sen tarkoituksena oli saartaa koko Ranskan armeija, jonka päävoimat tukeutuivat vahvasti linnoitettuun Maginot-linjaan. Schlieffen-suunnitelma ensimmäisessä maailmansodassa oli tehokkaan alun jälkeen tyrehtynyt ja muuttanut sodan asemasodaksi.

Hyökkäyksen lykkääminen

Marraskuulle kaavailtua hyökkäystä oli pakko lykätä huonon sään vuoksi 16. tammikuuta 1940 asti. Tammikuun alkupuolella ongelmaksi koitui kuitenkin yllättävä lento-onnettomuus: Saksan ilmavoimien yhteyslentokone, jonka kyydissä oli hyökkäyssuunnitelmat, teki pakkolaskun puolueettomaan Belgiaan. Koska vaara suunnitelmien vuotamisesta oli suuri, Hitler siirsi hyökkäystä kevääseen. Belgialaiset välittivät suunnitelmista yhteenvedon Britannialle ja Ranskalle mutta eivät luopuneet puolueettomuudestaan, vaikka vuotaneiden suunnitelmien mukaan juuri Belgia oli vaarassa joutua Saksan hyökkäyksen kohteeksi.

Suunnitelmat käsiinsä saaneet liittoutuneet olettivat hyökkäyksen alkavan pian ja siirsivät Koillis-Ranskaan sijoitetut joukot Belgian rajalle. Kun Saksa huomasi joukkojen siirron, hyökkäyssuunnitelma oli pakko arvioida uudelleen. Liittoutuneille saksalaiskoneen pakkolasku oli lopulta epäonni, sillä se sai saksalaiset kehittämään rohkeamman ja yllätyksellisemmän suunnitelman paljastuneen suunnitelman tilalle. Ranskan kukistumisen jälkeen liittoutuneet jopa uskoivat hyökkäyssuunnitelman vuotamisen olleen saksalaisten tekaisema harhautus, vaikka tosiasiassa lento-onnettomuus oli aito. Operaation toistuvat lykkääntymiset antoivat Saksalle myös mahdollisuuden täydentää ammusvarastojaan.

Uusi suunnitelma

Pääartikkeli: Manstein-suunnitelma
Mansteinin hyökkäyssuunnitelma Ranskaan.

Niin Hitler kuin kenraaliluutnantti Erich von Manstein eivät vakuuttuneet Schlieffen-suunnitelmaan perustuvasta hyökkäyssuunnitelmasta ja haikailivat operaatioon yllätysmomenttia. Hitlerin tietämättä von Manstein oli laatinut Heinz Guderianin avustuksella korvaavan suunnitelman, jonka perusajatus oli, että länsiliittoutuneet olettaisivat Saksan hyökkäävän Schlieffen-suunnitelman mukaan ja siirtäisivät joukkonsa Belgiaan. Samaan aikaan Maginot-linjalla aiheutettaisiin pieniä kahakoita harhautukseksi. Todellisuudessa Saksa hyökkäisi panssaridivisioonilla vaivihkaa Luxemburgin sekä Ardennien vaikeakulkuisen maaston läpi ja pääsisivät ranskalaisten ja brittien selustaan. Kun hyökkäys etenisi Pohjois-Ranskaa pitkin Englannin kanaalille, länsiliittoutuneet jäisivät ansaan.

Hitler vaikuttui von Mansteinin ideoimasta pihtiliikkeestä, jota hän piti kaipaamanaan tyrmäysiskuna länsilittoutuneita vastaan. Hän ennusti hyökkäyksen päättyvän ”maailmanhistorian suurimpaan voittoon”, ja armeijoilleen antamassaan julistuksessa hän sanoi taistelun ”ratkaisevan Saksan kansakunnan kohtalon seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi”. Ranskan hän odotti antautuvan noin kuudessa viikossa, ja arvio osuikin lopulta oikeaan. Sen sijaan hyökkäys Ranskaan jo vuoden 1939 lopulla olisi historoitsija Antony Beevorin mukaan todennäköisesti päättynyt Saksan kannalta katastrofiin.

Norjan valtaus ennen hyökkäystä Ranskaan

Lyhyellä varoitusajalla laadittu hyökkäys Tanskaan ja Norjaan lykkäsi Saksan hyökkäystä Ranskaan edelleen. Hyökkäyssuunnitelmaa sekä länteen että pohjoiseen työstettiin samaan aikaan. Osa sodanjohdosta piti hyökkäystä Pohjoismaihin riskialttiina sivuaskeleena, joka hankaloittaisi jo ennestään vaarallista Ranskan offensiivia. Hyökkäystä Ranskaan lykättiin lopulta yhteensä 29 kertaa. Kun hyökkäystä ei kuulunut, länsiliittoutuneet alkoivat jopa epäillä, ettei Saksalla olisi rohkeutta hyökätä. Hitlerin epäiltiin hyökkäävän etelään Balkanille, ja odottamattomana pidettiin etenkin sitä, että Saksa hyökkäisi samanaikaisesti neljään maahan eli Alankomaihin, Belgiaan, Luxemburgiin ja Ranskaan.

Tanskan ja Norjan valtaus alkoi 9. huhtikuuta 1940. Tanska antautui jo ensimmäisen päivän aikana. Norjan vastarinta kesti pidempään, mutta maa antautui kesäkuussa sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Ranskaan ja länsiliittoutuneet vetäytyneet Pohjois-Euroopasta.

Joukkojen vahvuus

Saksa keskitti kolme armeijaryhmää länsirajalleen valmiina salamasotaan. Rajan takana oli hieman alle miljoona ranskalaista ja brittiläistä sotilasta. Saksan ja liittoutuneiden sotavoimat olivat taistelun alkaessa kutakuinkin yhtä vahvat. Saksalla oli enemmän lentokoneita mutta vähemmän panssarivaunuja. Saksa kuitenkin käytti panssarivaunujaan tehokkaammin, sillä ne koottiin panssaridivisiooniksi, siinä missä Ranska jakoi panssarinsa jalkaväen käyttöön koko rintaman leveydelle ja mitätöi niiden määrällisen ylivoiman. Joukkojen tasaväkisyyden vuoksi taktiikasta ja strategiasta tuli ratkaisevan tärkeää. Ranskan panssarijoukot oli puutteellisesti koulutettuja, ja liittoutuneilta puuttuivat tehokkaat panssarintorjuntatykit ja tehokas ilmatorjunta. Ranskalaisten aseet ja taktiikat olivat vanhentuneita. Myös Ranskan ilmavoimat oli heikot, ja se luotti lähinnä Britannian ilmavoimiin. Iso-Britannia oli kuitenkin haluton lähettämään lentokoneitaan Ranskaan ja piti ilmavoimiensa ensisijaisena tehtävänä oman maansa suojelemista.

Viidennes ranskalaisista eturintaman joukoista oli hyökkäyksen alkaessa lomalla. Myös yhteistyössä naapurimaiden kanssa oli puutteita: Belgia ja Alankomaat eivät liittyneet puolustusvalmisteluihin, sillä ne pitivät kiinni puolueettomuudestaan ja välttivät provosoimasta Saksaa.

Liittoutuneet eivät olleet ottaneet oppia Puolan offensiivista, jossa Saksa oli lamauttanut vihollisen ilmavoimat ja iskenyt nopeilla panssarihyökkäyksillä. Liittoutuneilla ei ollut yhteistä johtoa, kuten oli ollut vielä ensimmäisessä maailmansodassa. Heikon johdon lisäksi operatiivista kykyä heikensivät alkeelliset radiot. Sen sijaan Saksalla oli erinomainen sodanjohto, ja komentajat hyödynsivät tehokkaasti radioita ja kenttäpuhelimia.

Hyökkäys

Taistelut 10.–20. toukokuuta

Tilanne 10.–16. toukokuuta 1940

Saksan armeija aloitti perjantaiaamuna 10. toukokuuta 1940 kello 05.35 hyökkäyksensä Belgian kautta länteen. Ensimmäisinä osastoina olivat kaksi erikoisyksikköä, Brandenburg-rykmentti ja laskuvarjojääkärit, joiden tehtävänä oli vallata muun muassa Eben-Emaelin linnake 6. armeijan reitillä, Alankomaiden lentokentät sekä tärkeimmät sillat 18. armeijan reitillä. Samanaikaisesti näiden operaatioiden kanssa Saksan ilmavoimat pommittivat Belgian lentokenttiä ja muita strategisia kohteita. Armeijaryhmä A:n (2. (von Weichs), 4. (von Kluge), 12. (List) ja 16. armeija (Busch) yhteensä 44 divisioonaa) komentajanaan kenraalieversti Gerd von Rundstedt hyökkäsi 12. toukokuuta Luxemburgiin, joka oli luottanut puolueettomuuteensa ja tuli siten yllätetyksi.

Armeijaryhmä B:n (18. (von Klücher) ja 6. armeija (von Reichenau) yhteensä 30 divisioonaa) komentajanaan Fedor von Bock hyökkäsi Belgiaan ja Armeijaryhmä C (1. (von Witzleben) ja 7. armeija (Dollman) yhteensä 17 divisioonaa) komentajanaan Wilhelm von Leeb teki harhautushyökkäyksiä Ranskan Maginot-linjaa vastaan. Maavoimien hyökkäystä edelsivät raskaat pommitukset. Belgian tärkein rajalinnoitus Eben-Emael joutui saksalaisten laskuvarjojääkärien käsiin jo ensimmäisenä päivänä.

Myönnytyspolitiikasta tunnettu Britannian pääministeri Neville Chamberlain pakotettiin eroamaan 10. toukokuuta 1940, ja hänet korvasi Winston Churchill.

Alankomaat antautuu

Katso myös: Alankomaat toisessa maailmansodassa

Alankomaiden vastarinta murtui jo parissa päivässä, vaikka he avasivat patojensa sulut ja miinoittivat Reinin suun. Saksan ilmavoimat keskittivät ensimmäisiä iskujaan voimakkaasti Alankomaihin saadakseen maan nopeasti antautumaan mutta myös vahvistaakseen vaikutelmaa, että päähyökkäys olisi tulossa pohjoisesta. Ranskan ylipäällikkö Maurice Gamelin reagoi hyökkäykseen määräämällä joukot Dyle- ja Breda-jokien linjalle, ja Saksan sodanjohto sai huomata harhautuksensa onnistuneen. Vihollisen huomion kohdistamista väärään suuntaan on myöhemmin nimitetty ”matadorin viitta” -taktiikaksi.

Saksalaiset lähestyivät liittoutuneiden Dylen-linjaa, kun taas belgialaiset ajettiin Albertin kanavalle. Alankomaiden kuningatar Vilhelmiina pakeni Britanniaan 13. toukokuuta, ja maa antautui Saksalle kahta päivää myöhemmin.

Yllätyshyökkäys Ardenneilta

Tilanne 16.–21. toukokuuta 1940

Armeijaryhmä A:n panssarihyökkäys Ardennien kautta oli menestys. Joukot etenivät kohtaamatta juurikaan vastarintaa, sillä liittoutuneet eivät osanneet odottaa suuria sotajoukkoja Ardenneilta, jonka maasto oli epätasaista ja metsät tiheitä ja jota ranskalaiskenraali Maurice Gamelin piti läpitunkemattomana. Todellisuudessa alueen tiet olivat riittävän leveitä panssarivaunuille, ja samalla metsät tarjosivat saksalaisjoukoille näkösuojaa. Panssarijoukkoja suojasivat myös Messerschmitt-hävittäjät.

Harhautukseksi Saksan tiedustelupalvelu oli levittänyt erityisesti Belgiaan huhuja, että Saksa pyrkisi toistamaan ensimmäisen maailmansodan Schlieffen-suunnitelman. Lisäksi saksalaiset esittivät kiertävänsä Maginot-linjan etelästä loukkaamalla Sveitsin puolueettomuutta. Saksalaisissa uutisissa korostettiin tarkoituksellisesti menestystä Alankomaissa ja Pohjois-Belgiassa, eikä etenemisestä Maasjoelle Sedanissa hiiskuttu mitään.

Syöksypommittajat moukaroivat ranskalaisten asemia, kun saksalaiset käyttivät kumiveneitä luodakseen sillanpääasemat Sedaniin ja Dinatiin 13. päivänä. Ranskalaiset suojasivat Maasjokea tykistötulella, mutta saksalaiset sytyttivät tulipaloja saadakseen joen ylittämiseen savuverhoja. Kun Maasjoki ylitettiin 13. toukokuuta, avautui tie etenemiselle syvälle Ranskaan. Panssarijoukot avasivat 75 kilometriä syvän aukon liittoutuneiden linjaan ja iskivät kiilan Ranskan 9. ja 2. armeijan väliin. Tälle alueelle sijoitettujen ranskalaisjoukkojen koulutus ja varustus eivät riittäneet panssarien torjumiseen.

15.–20. toukokuuta välillä liittoutuneet vetäytyivät Dylen-linjalta Saksan 6. ja 18. armeijan pakottamina Scheldten-linjalle Brysselin länsipuolelle sekä Dendrejoelle. He joutuivat vetäytymään kokonaan Alankomaista. Belgialaiset jatkoivat taistelua Antwerpenin ja Brysselin välillä, mutta joutuivat perääntymään Lys-joelle 20. toukokuuta mennessä.

16. toukokuuta Ranskan reserveistä muodostettiin 6. armeija pysäyttämään Ardenneilta edenneet saksalaiset, mutta se ei kyennyt siihen. Prikaatinkenraali Charles de Gaullen 4. panssaridivisioonan vastahyökkäys Laon-Montcornetissa 17.–19. toukokuuta epäonnistui. Liittoutuneiden oli joko katkaistava saksalaispanssarien luoma ”panssarikäytävä” tai otettava se riski, että etelässä ja pohjoisessa olevat joukot joutuvat erilleen. Päätöksenteko viivästyi, kun liittoutuneiden ylipäällikkönä toiminut kenraali Gamelin erotettiin. Hänen tilalleen tuli 20. toukokuuta kenraali Maxime Weygand.

Heinz Guderianin johtama 2. panssaridivisioona eteni 15. toukokuuta Montcornetiin, 18. päivä Saint-Quentiniin ja 20. päivä Englannin kanaalin rannikolle Abbevilleen. Kärkijoukko venyi vaarallisen pitkäksi, eikä joukoille jäänyt paljoakaan aikaa lepoon. Guderian, joka oli pitkään kannattanut ajatusta pitkän matkan panssari-iskuista, ei välittänyt varoituksista ja käski joukkojaan etenemään niin pitkälle länteen kuin mahdollista. Valtaosalle jalkaväkeä ei riittänyt ajoneuvoja, vaan Saksan armeija eteni pääasiassa joko jalan tai ratsain.

Taistelut 21. toukokuuta – 12. kesäkuuta

Tilanne 21. toukokuuta – 4. kesäkuuta 1940
Tilanne 4.–12. kesäkuuta 1940

Brittiläiset panssarivaunut hävisivät Arrasin taistelun Saksan 7. panssaridivisioonaa vastaan 21. toukokuuta, ja Kuninkaalliset ilmavoimat menettivät viimeisen lentokenttänsä Ranskassa 22. toukokuuta ja joutuivat vastedes suorittamaan operaatiot Englannin kanaalin yli lentäen. Lisäksi liittoutuneiden uusi ylipäällikkö päätti vetää joukot pois Belgiasta, kun saksalaisia ei saatu karkotettua panssarikäytävästä. Joukot evakuoitiin Boulogneesta ja Calaisista 28. toukokuuta mennessä.

Dunkerquen evakuointi

Hitler ja von Rundstedt pysäyttivät hyökkäyksen Gravelinesiin 24. toukokuuta säästääkseen panssarinsa Pariisiin suunnattavaan hyökkäykseen. Koska Dunkerqueen oli motitettu miltei 400 000 liittoutuneiden sotilasta, ne aloittivat Dunkerquen evakuoinnin 26. toukokuuta. Samana päivänä Hitler tajusi panssarien pysäyttämisen olleen virhe ja käski niiden hyökätä Dunkerqueen. Kahden päivän viive kuitenkin riitti Dunkerquen puolustuksen järjestämiseksi ja joukkojen evakuoimiseksi.

Dunkerquen evakuointi päättyi 4. kesäkuuta. Sen aikana oli evakuoitu 338 226 miestä Englannin kanaalin yli. Kaksi kolmasosaa evakuoiduista oli brittejä. Saksalaiset vangitsivat jäljelle jääneet noin 40 000 sotilasta, joista suurin osa oli ranskalaisia. Lisäksi 10. kesäkuuta noin 11 000 liittoutuneiden sotilasta evakuoitiin St. Haverystä ja Le Havresta Englantiin osana operaatio Cycleä. Samaan aikaan liittoutuneet vetivät joukkonsa myös Norjasta.

Belgian antautuminen

Belgian kuningas Leopold antoi armeijalleen luvan antautua 28. toukokuuta, kun liittoutuneiden joukot oli evakuoitu Belgiasta ja näin ollen taistelu oli käytännössä hävitty. Pariisissa maanpaossa ollut Belgian hallitus tuomitsi antautumisen ja riisti Leopoldilta kuninkuuden.

Saksan hyökkäys eteläiseen Ranskaan

5. kesäkuuta Saksa aloitti ”ratkaisevaksi” kutsutun hyökkäyksensä Ranskaa vastaan 119 divisioonan voimin nimellä operaatio Punainen. Ranskan vastarinta oli kuitenkin nyt aiempaa tehokkaampaa. Armeijaryhmä B hyökkäsi pitkin Sommejokea saavuttaen Seinen Pariisin länsipuolella 9. päivä. Armeijaryhmä A liikkui kohti Moseljokea Maginot-linjan takaa ja aloitti hyökkäyksensä Pariisin itäpuolella. Rundstedtin panssarit nujersivat Ranskan 4. armeijan ja murtautuvat läpi Chalons-sur-Marnessa 12. kesäkuuta. Ranskan vastaus, Weygand-linja, joka ulotti pitkin Somme- ja Aisnejokea, pyrki suojaamaan Pariisia ja sen ympäristöä.

Italian sodanjulistus

Italia päätti hyötyä Ranskan luhistumisesta ja julisti sodan 10. kesäkuuta. Päätös oli diktaattori Benito Mussolinin, ja Italian armeijan johto vastusti sitä.

Lopputaistelut 13.–24. kesäkuuta

Tilanne 13.–24. kesäkuuta 1940

Pariisi julistettiin avoimeksi kaupungiksi 13. kesäkuuta, jotta se säästyisi hävitykseltä. Ranskalaiset vetäytyivät pääkaupungin eteläpuolelle ja jättivät Maginot-linjan. Saksalaiset marssivat Pariisiin 14. päivänä. Saksan Armeijaryhmä C aloitti hyökkäyksensä Maginot-linjan läpi. Saksalaiset etenivät joka suunnassa ja ylittivät Reinin ja Loiren.

Liittoutuneiden viimeinen joukkojen evakuointi tapahtui 16.–25. kesäkuuta Luoteis-Ranskasta nimellä operaatio Ariel. Evakuointi pelasti noin 214 000 sotilasta. Samaan aikaan Ranskan pääministeri Paul Reynaud ei saanut hallitustaan jatkamaan taistelua ja vapautti Ranskan Britannian kanssa tehdystä sitoumuksesta, jonka mukaan Ranska ei tekisi erillisrauhaa Saksan kanssa.lähde? Ranska hylkäsi brittien ehdotuksen valtioliitosta maiden välille. Menetettyään kannatuksensa Reynaud erosi 16. kesäkuuta. Seuraavana päivänä uusi pääministeri Philippe Pétain ilmoitti radiopuheessaan, että taistelu oli hävitty. Hän pyysi Saksalta aselepoehtoja. Kenraali de Gaulle sen sijaan kehotti kansalaisia jatkamaan taistelua. Vaikka Yhdysvallat ei vielä ollut mukana sodassa, de Gaulle ennusti maan teollisen ylivoiman kääntävän sodan suunnan seuraavina vuosina.

” Ranska on hävinnyt taistelun! Mutta sotaa Ranska ei ole hävinnyt! Tilapäiset hallitsijat ovat ehkä antautuneet, joutuneet paniikkiin, unohtaneet kunnian ja johtaneet maan orjuuteen. Siitä huolimatta: mitään ei ole menetetty! Mitään ei ole menetetty, sillä tämä sota on maailmansota. Vapaan maailman valtavia voimia ei ole vielä ollenkaan käytetty. Eräänä päivänä nuo voimat murskaavat vihollisen. Tuona päivänä Ranskan on oltava mukana voitossa. Silloin se saavuttaa taas vapautensa ja suuruutensa. Se on minun päämääräni, minun ainoa päämääräni! Siksi kehotan kaikkia ranskalaisia, missä ikinä he ovatkin, liittymään minuun toimeliaina, uhrivalmiina ja sielu toiveikkaana. Isänmaamme on kuolemanvaarassa. Taistelkaamme kaikki sen pelastamiseksi. Eläköön Ranska! ”
– Kenraali Charles de Gaulle kannusti ranskalaisia jatkamaan taistelua, vaikka uusi pääministeri Pétain oli edellisenä päivänä pyytänyt aselepoehtoja. Puhe esitettiin radiossa 18. kesäkuuta 1940, ja sen jälkeen sitä levitettiin lentolehtisinä.

Italian hyökkäys Etelä-Ranskaan

20.–21. kesäkuuta italialaiset tekivät hyökkäyksiä pitkin etelärannikkoa sekä pitkin Italian ja Ranskan välistä rajaa. Katastrofaaliseksi kutsutussa hyökkäyksessä Italia menetti yli 6 000 sotilasta.

Aselepo

Pääartikkeli: Compiègnen aselepo (1940)

Aselepo Saksan ja Ranskan välille allekirjoitettiin 22. kesäkuuta Compiègnessa marsalkka Ferdinand Fochin junavaunussa, jossa oli solmittu ensimmäisen maailmansodan päättänyt Compiègnen aselepo vuonna 1918. Vaunu oli Hitlerin valinta, ja sillä haluttiin nöyryyttää Ranskaa ja kostaa Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kokema tappioon liittynyt häpeä. Aselevon solmimisen jälkeen vaunu vietiin näytteille Saksaan, jossa se myöhemmin Saksan tappion häämöttäessä vuonna 1945 poltettiin.

Aselevon ehtojen mukaan Ranskan sotavoimat demobilisoitiin ja kaikki aseet luovutettiin Saksalle. Ranskalaiset maksoivat itse miehityksestä 20 miljoonaa valtakunnanmarkkaa eli 400 miljoonaa frangia päivässä. Saksa otti haltuunsa kolme viidesosaa Ranskasta, muun muassa koko Atlantin rannikon. Vuonna 1870 perustettu Ranskan kolmas tasavalta lakkautettiin kansalliskokouksessa 10. heinäkuuta 1940, ja sen sijaan maan eteläosaan perustettiin Vichyn Ranska, joka sai myös pitää siirtomaansa.

Berliinissä järjestettiin 6. kesäkuuta suuri voitonparaati. Voiton kunniaksi Saksassa soitettiin kirkonkelloja viikon ajan, ja liput nostettiin salkoihin kymmeneksi päiväksi. Italian ja Ranskan aselepo solmittiin 24. kesäkuuta, jolloin alkoi tulitauko kaikilla rintamilla. Benito Mussolini havitteli kukisteltulta Ranskalta laivoja ja siirtomaita, mutta Hitler esti Italian aikeet ja vältti asettamasta Ranskalle rangaistusehtoja. Ehdoissa Saksa lupasi ranskalaisten saavan pitää sotalaivansa, mutta siitä huolimatta britit pelkäsivät alusten päätyvän Saksan laivaston käyttöön ja päättivät tuhota sen heinäkuussa 1940 osana operaatio Catapultia. Brittien hyökkäys laivaston kimppuun Mers-el-Kébirissä johti noin 1 300 ranskalaissotilaan kuolemaan.

Ranskan valtauksesta tuli Saksalle menestyksekäs, mutta brittejä Hitler ei saanut antautumaan: taistelu Britanniasta käynnistyi kesän 1940 aikana ja päättyi Saksan tappioon.

Lähteet

Viitteet

  1. 1 2 Roberts 2010, s. 111
  2. 1 2 3 4 5 6 Roberts 2010, s. 132
  3. 1 2 Kershaw 2010, s. 548
  4. 1 2 3 4 5 6 7 May 2000, s. 19–23
  5. 1 2 3 Beevor 2012, s. 58
  6. 1 2 3 Kershaw 2010, s. 527–530
  7. 1 2 3 4 Beevor 2012, s. 90
  8. 1 2 Kershaw 2010, s. 539–540
  9. ↑ Kershaw 2010, s. 531–533
  10. ↑ Kershaw 2010, s. 533
  11. 1 2 Roberts 2010, s. 105–106
  12. ↑ Messenger, s. 61
  13. 1 2 Beevor 2012, s. 91
  14. 1 2 Beevor 2012, s. 103
  15. 1 2 Beevor 2012, s. 118
  16. ↑ Kershaw 2010, s. 543
  17. ↑ Butler 2016, s. 161
  18. 1 2 Knopp, Guido: Wehrmacht: Hitlerin armeija, s. 64–67. (Alkuteos Die Wehrmacht: Eine Bilanz, 2007.) Suomentanut Mervi Ovaska. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-9111-9
  19. ↑ Beevor 2012, s. 91, 97, 102–103
  20. ↑ Beevor 2012, s. 99
  21. ↑ Beevor 2012, s. 101
  22. ↑ Beevor 2012, s. 92
  23. ↑ Fischer 2010, s. 56
  24. ↑ Beevor 2012, s. 100
  25. ↑ Beevor 2012, s. 97
  26. 1 2 3 4 Fischer 2010, s. 57
  27. 1 2 Beevor 2012, s. 98
  28. ↑ Kershaw 2010, s. 547
  29. 1 2 3 Beevor 2012, s. 99
  30. ↑ Roberts 2010, s. 112
  31. ↑ May 2000, s. 449
  32. ↑ Fischer 2010, s. 58
  33. ↑ Roberts 2010, s. 112
  34. 1 2 Fischer 2010, s. 59
  35. ↑ Beevor 2012, s. 100–101, 108
  36. 1 2 Beevor 2012, s. 107
  37. ↑ Roberts 2010, s. 113
  38. 1 2 Beevor 2012, s. 104
  39. ↑ Beevor 2012, s. 109
  40. ↑ Beevor 2012, s. 111
  41. ↑ Beevor 2012, s. 111–113
  42. ↑ Butler 2016, s. 167
  43. ↑ Kershaw 2010, s. 545
  44. 1 2 Beevor 2012, s. 117
  45. ↑ Fischer 2010, s. 61
  46. ↑ Beevor 2012, s. 126
  47. ↑ Roberts 2010, s. 116
  48. 1 2 Roberts 2010, s. 114–115
  49. ↑ Könönen, Janne: Hitler ja Suomi: Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota, s. 120. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-04-3438-0
  50. ↑ Roberts 2010, s. 116–117
  51. ↑ Kershaw 2010, s. 546–547
  52. ↑ Fischer 2010, s. 62–64
  53. ↑ Fischer 2010, s. 54
  54. ↑ Beevor 2012, s. 136
  55. 1 2 Fischer 2010, s. 65
  56. 1 2 Beevor 2012, s. 142–143
  57. ↑ Fischer 2010, s. 77
  58. ↑ Fischer 2010, s. 66
  59. 1 2 Fischer 2010, s. 69
  60. ↑ Roberts 2010, s. 130
  61. ↑ Beevor 2012, s. 148
  62. 1 2 Beevor 2012, s. 149
  63. ↑ Kershaw 2010, s. 548–549
  64. ↑ Doody, Richard: In the Forest of Compiegne The World at War. Viitattu 2.1.2026.
  65. ↑ Fischer 2010, s. 71
  66. ↑ Roberts 2010, s. 133
  67. ↑ Fischer 2010, s. 75
  68. ↑ Beevor 2012, s. 150
  69. ↑ Beevor 2012, s. 151–153

Aiheesta muualla