
Suomenusko on nimitys itämerensuomalaisten uskomusperinteiden harjoittamiselle nykyajassa. Suomenuskoisesta toiminnasta ovat kehittyneet muun muassa Taivaannaula-yhdistys ja Karhun kansa -uskonnollinen yhdyskunta. Niiden suhtautumisessa perinteeseen, uskonnollisuuteen ja toiminnasta käytettyihin nimityksiin on eroja. Keskeisiä arvoja ovat kansanperinteen ja luonnon kunnioitus.
Suomenusko-nimitys ei ole kaikkien perinteen harjoittajien käytössä. Sen rinnalla ja sijasta käytetään muun muassa nimityksiä väenusko ja kansanusko. Taivaannaula luopui suomenusko-sanan käytöstä viestinnässään vuonna 2017, ja Karhun kansa korvasi sen yhdyskuntajärjestyksessään vuonna 2019 ilmauksella itämerensuomalainen uskomusperinne.
Pauliina Niemen vuoden 2023 uskontotieteen pro gradu -tutkielman mukaan suomenusko on perinteen harjoittajien noin vuonna 2006 kehittämä ja vakiinnuttama käsite. Nimitysten muuttuessa myös tutkimuksessa on alettu käyttää käsitteitä kansanusko, nykykansanusko ja väenusko.
Taivaannaula ilmoittaa luopuneensa suomenusko-sanan käytöstä viestinnässään keväällä 2017. Yhdistys perustelee ratkaisua muun muassa sanan herättämillä Suomen valtioon ja kansallismielisyyteen liittyvillä mielleyhtymillä, vaikka sen mukaan sanaa ei ole tarkoitettu tässä merkityksessä. Yhdistys korostaa, etteivät perinteet noudata nykyisiä valtiorajoja, ja pitää esimerkiksi karjalaisen perinteen kutsumista suomenuskoksi harhaanjohtavana. Taivaannaula käyttää mieluummin nimityksiä kansanusko, kansanperinteet, perinnekulttuuri ja henkiset perinteet.
Karhun kansa korvasi suomenusko-käsitteen yhdyskuntajärjestyksessään vuonna 2019 ilmauksella itämerensuomalainen uskomusperinne. Niemen mukaan osa jäsenistä käyttää edelleen suomenusko-nimitystä ja osa Miika Vanhapihan ideoimaa väenusko-nimitystä. Niemi kuitenkin huomauttaa, ettei nimitysten käytöstä ole dokumentoitua tilastoa.
Suomenuskoiseksi kuvatun elämänkatsomuksen keskeisiä osia ovat kansanusko ja perinnekulttuuri. Taivaannaula korostaa perinteen aineellisten ja henkisten puolten yhteenkuuluvuutta eikä katso uskontoa voitavan erottaa muusta elämäntavasta ja kulttuurista. Taivaannaulan vuoden 2013 jäsenkyselyssä suomenuskoa kuvattiin uskontoa laajemmaksi maailmankuvaksi, jossa hengellisen kokemuksen lisäksi tärkeitä ovat kansanperinne ja ihmisen juuria korostava henkinen identiteetti.
Perinteen harjoittajat saattavat kokea uskomisen vahvan painottamisen vieraaksi ja pitää tärkeänä perinteiden jatkamista, kuten pyhiksi koettujen paikkojen kunnioitusta, kansanuskon juhlapyhien viettämistä ja kansanperinteen harrastamista. Taivaannaulan toimintaan kuuluvat esimerkiksi laulanta, käsityöt ja perinteisten rakennusmenetelmien vaaliminen.
Suomenuskoisen liikkeen on kuvattu ammentavan esikristillisen ajan suomalaisten uskontoperinteistä ja suomalaisesta kansanuskosta. Esikristillisistä perinteistä Suomen alueella on olemassa hyvin vähän historiallista tietoa. Jatkuvuutta toiminnassaan korostava Taivaannaula pitää toimintansa pohjana suomalais-karjalaista kansanuskoa ja kansankulttuuria, joka on joissakin muodoissa jatkunut lähes nykyaikaan saakka. Jotkut vanhat muinaisuskon käsitykset esimerkiksi kuolemasta säilyivät pitkään kansanuskossa kristillisten käsitysten rinnalla, Itä-Suomessa ja Karjalassa vielä 1900-luvun alkuvuosille saakka. Suomenuskoista toimintaa on kuvattu perinteiden ja mytologian hyödyntämiseksi nykyaikaisessa uskonharjoituksessa sekä vanhan ja uuden kulttuurin yhdistämiseksi.
Suomenuskolle merkitykselliset luonnon ja perinteiden kunnioitus, epädogmaattisuus ja tasa-arvo ovat tyypillisiä myös uuspakanallisille uskonnollisille liikkeille. Suomenuskoa on luonnehdittu etnopakanalliseksi, sillä sen maailmankuvassa korostuvat kansalliset muinaisperinteet. Suomenuskoiset eivät kuitenkaan välttämättä pidä itseään uuspakanoina tai samaistu uuspakanalliseen liikkeeseen. Taivaannaula korostaa kansan keskuudessa moderniin aikaan saakka eläneitä uskomuksia, ajattelutapoja ja maailmankuvaa. Yhdistys ei pidä toimintansa tavoitteena esikristillisten uskomusjärjestelmien ennallistamista eikä katso uuspakanuus- tai muinaisusko-käsitteiden kuvaavan toimintaansa.
Suomenuskoa tutkinut Julia von Boguslawski on todennut vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessaan, että liikkeen piirissä käytiin vuosina 2012–2013 keskustelua suomenuskon suhteesta perinteisiin, historiaan ja uuspakanuuteen. Keskustelun seurauksena erilaiset toimijat joutuivat määrittelemään selkeämmin omaa näkökulmaansa suomenuskoon.
Von Boguslawskin tuolloisen kuvauksen mukaan Taivaannaula oli ottanut yhä selkeämmin etäisyyttä uuspakanalliseen ja uusšamanistiseen toimintaan. Yhdistys korosti kansanperinteen jatkuvuutta sekä rooliaan kaikille juuristaan ja perinnekulttuurista kiinnostuneille suomalaisille avoimena järjestönä. Joulukuussa 2013 rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta Karhun kansa puolestaan korosti suomenuskoa erityisesti uskonnollisena vakaumuksena, joka nähtiin osana uuspakanallista alakulttuuria.
Taivaannaula sanoutuu irti nationalismista. Toisaalta kielen, kulttuurin, perinteen ja kotiseudun yhdistävää suomenuskoa on luonnehdittu kulttuurinationalismiksi, joka pyrkii säilyttämään arvokkaaksi koetun paikallisen kulttuuriperinnön ylikansallisten kulttuurivaikutusten paineessa. Tällaisena kulttuurisena nationalismina suomenusko ei suuntaudu mitään etnistä ryhmää vastaan. Iiro Arolan vuoden 2010 tutkimuksessa yhteisöllisyys oli suomenuskoisten järjestöjen toiminnassa voimakkaasti esillä. Samalla opillinen yksilönvapaus sallittiin ja suomenusko nähtiin joustavasti kehittyvänä aatejärjestelmänä.
Suomenuskon keskeisiä sisältöjä on ihmisen tasapainoinen suhde luontoon, edeltäviin ja tuleviin sukupolviin sekä yhteisöön. Suomenuskoiset pitävät pyhinä monia luonnonpaikkoja, kuten metsiä, lähteitä ja kallioita.
Kansanperinteen tuntemilla pyhillä luonnonpaikoilla on perinteisesti rukoiltu, uhrattu ja parannettu sairaita. Pyhiä paikkoja on sijainnut niin yhteisöjen pihapiirissä kuin syvällä metsässäkin. Paikkoihin liittyviä perinteitä jatketaan esimerkiksi tuomalla paikalle lahjana ensimmäinen osa juhlapyhänä syödystä ruoasta tai oman karjan maitoa.
Suomenuskoiset noudattavat monia kansanuskon tapoja ja viettävät vanhoja suomalaisia juhlapyhiä. Taivaannaulan kuvaamia kansanperinteen juhlapäiviä ovat muun muassa joulu, laskiainen, pääsiäinen, Jyrin päivä, loppukevääseen ja kylvöjen alkamiseen sijoittuva hela- eli helkajuhla, juhannus, Mikon päivä sekä syksyinen kekri.