Tapaluokka eli modus on verbien taivutuksen kategoria tai muu kieliopillinen keino, joka ilmaisee kerrotun asiaintilan olevan esimerkiksi mahdollinen, toivottava, todennäköinen tai välttämätön.
Modusta voidaan ilmaista verbin taivutuksella, apuverbillä tai muulla aineksella. Modusjärjestelmien välillä on suuria kielikohtaisia eroja, mutta ainakin useampien eurooppalaisten kielten kieliopeissa voi esiintyä esimerkiksi seuraavia moduksia:
Funktioltaan modukset ovat lähellä evidentiaalisuutta eli muotoja, jotka ilmaisevat puhujan tiedon lähteen, esimerkiksi sen, onko kerrottu asiaintila itse nähty tai kuultu, jonkun toisen kertomaa vai muiden seikkojen perusteella päätelty. Joissakin kielissä evidentiaalisuus on systemaattisesti kieliopillistunut omaksi erilliseksi järjestelmäkseen, mutta myös esimerkiksi joissakin uralilaisissa kielissä esiintyy evidentiaalisia moduskategorioita, kuten viron ja liivin kvotatiivi eli erityinen verbinmuoto, joka ilmaisee asian olevan toisten kertomaa. Joissakin kielissä moduksen tapaan koodataan miratiivisuutta eli sitä, että verbin ilmaisema asiaintila on puhujalle uusi tai odottamaton.
Kantauraliin voidaan palauttaa vain imperatiivin *-k-tunnus sekä mahdollisesti itämerensuomalaisten kielten potentiaalin ja marin kielen desideratiivin tunnus, joka sisältyy myös unkarin ja mansin konditionaalin tunnukseen. Nykyisten uralilaisten kielten modusjärjestelmät vaihtelevat kooltaan ja rakenteeltaan suuresti: esimerkiksi eteläsaamessa ja itähantissa on vain kaksi modusta eli tunnuksettoman indikatiivin lisäksi joitakin imperatiivimuotoja, joidenkin samojedikielten kieliopeissa taas moduksia voidaan erottaa pitkästi toistakymmentä.
Suomen yleiskielessä erotetaan neljä modusta: tunnukseton indikatiivi, imperatiivi, isi-tunnuksinen konditionaali ja ne-tunnuksinen potentiaali. Lähinnä murteissa ja runokielessä esiintyy optatiivi (tätä nimitystä on suomen kielen tutkimuksessa käytetty imperatiivimuodoista, joissa on o-vokaalinen tunnus, erityisesti yksikön toisen persoonan muodoista tyyppiä tullos, ottaos), ja kielenkäytön marginaalissa elää yhä sitkeästi eventiivi eli potentiaalin ja konditionaalin yhdistelmä (pitäneisi), jonka hyväksymisestä yleiskieleen keskusteltiin vielä 1800-luvulla. Puhekielen lauserakennetta, jossa kieltosana jätetään pois tai korvataan kirosanalla, nimitetään joskus Jaakko Häkkisen alkuaan parodiseksi tarkoitettuun kirjoitukseen viitaten aggressiiviksi. Joissakin kieliopeissa verbin 3. persoonan ja passiivin imperatiivimuodoista käytetään nimitystä jussiivi.
Indikatiivin lisäksi imperatiivi ja konditionaali esiintyvät kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, mutta konditionaalilla on kieliryhmän eteläosassa isi-tunnuksen sijasta tunnuksena -ks(i): vir. oleks, liiv. vȯlks ’olisi’. -ne-tunnuksinen potentiaali puuttuu eteläryhmän kielistä.
Jussiivimodus (vir. möönev kõneviis) on virossa muodoltaankin eronnut imperatiivista siten, että jussiivin tehtävässä käytetään alkuperäiseen imperatiivin kolmannen persoonan muotoon palautuvaa muotoa kaikissa persoonissa: Ah mina tehku päev läbi palehigis tööd! ’Ai minun pitäisi tehdä (”minä tehköön”) koko päivä työtä otsani hiessä!’, Olgu te pealegi oodanud siin juba kaks tundi, mina ei saa teid millegagi aidata! ’Vaikka miten olisitte (”olkoon te vain”) odottanut täällä jo kaksi tuntia, minä en mitenkään voi auttaa teitä!’.
Virossa ja liivissä tunnetaan kvotatiiviksi tai reportiiviksi (vir. kaudne kõneviis, vanhemmassa kirjallisuudessa myös modus obliquus) nimitetty modus, joka ilmaisee, että puheena oleva asiaintila on kuultu joltakulta toiselta. Viron yleiskielen kvotatiivin tunnus on -vat (alkuaan partisiipin preesensin partitiivimuodon pääte), esim. mu isa saavat peagi ametikõrgendust ’isäni kuulemma saa kohta ylennyksen’. Liivin kvotatiivin tunnus on historiallisesti sama suffiksi kuin tekijännimien johdin *-jA, esim. neitst tund u’lzõ ja ki’zzõn, mis ta tǭ’ji, skūolmēstar ve’l ma’ggiji ‘tyttö (oli) tullut ulos ja kysynyt, mitä hän muka tahtoo (”tahtoja”), koulumestari [sanoi hän] vielä nukkuu (”makaaja”)’.
Indoeurooppalaiseen kantakieleen voidaan rekonstruoida imperatiivi, ”subjunktiivi” (joka kantaindoeuroopassa oli luultavasti paremminkin futuuri-aikamuoto; nykyisten indoeurooppalaisten kielten subjunktiivit ovat useimmiten muuta alkuperää) sekä optatiivi (jonka jatkajat ovat romaanisissa ja germaanisissa kielissä subjunktiiveja, slaavilaisissa kielissä imperatiiveja).
Nykyruotsissa on kolme modusta:
Konjunktiivimuotoja voi muodostaa vain ns. vahvoista verbeistä (verbeistä, joiden taivutuksessa esiintyy vartalonvaihtelua), ja ne ovat nykykielessä erittäin harvinaisia. Yleisemmin käytetään vain ’olla’-verbin konjunktiivimuotoa vore ’olisi’, muuten konjunktiivin tilalla esiintyy joko menneen ajan muoto tai skulle-apuverbillä muodostettu rakenne.
Vanhoissa tai vanhaa kieltä jäljittelevissä teksteissä voi lisäksi joskus nähdä e-päätteisiä, toivomusta tai epäsuoraa kehotusta ilmaisevia ns. optatiivimuotoja, esim. vete ’tietäköön’, vände ’kääntäköön’.
Romaanisissa kielissä tunnetaan myös subjunktiivi (jota latinan, italian, saksan ja portugalin kieliopeissa kutsutaan konjunktiiviksi).