Latiivi on nimitys niille paikallissijoille, jotka ilmaisevat toiminnan tai liikkeen päätepistettä eli vastaavat kysymykseen ”mihin?”. Latiiviksi yleisemmässä mielessä voidaan nimittää kaikkia tällaisia ns. tulosijoja, esimerkiksi suomen illatiivia ja allatiivia.
Tarkemmin, yhden tietyn sijan nimityksenä latiivia voidaan käyttää sellaisissa kielissä, joiden paikallissijajärjestelmään kuuluu vain yksi tulosija, esimerkiksi samojedikielissä. Useammin kuitenkin paikallissijasysteemin ainoasta tulosijasta käytetään termejä allatiivi (esimerkiksi eskimo-aleuttilaisessa kielessä länsigröönlannissa) tai datiivi (esimerkiksi turkkilaiskielissä).
Myös uralilaisessa kantakielessä oletetaan olleen yksi ainoa tulosija, jota nimitetään latiiviksi. Sille on rekonstruoitu useita erilaisia päätteitä (*-j, *-k, *-ŋ, *-s ym.), joiden työnjakoa tai ylipäätään syytä latiivinpäätteiden moninaisuudelle ei ole osattu selittää. Näihin lukuisiin ”latiiveihin” palautetaan tai ”latiivipäätteiksi” nimitetään usein suomen kielen merkitykseltään samantapaisissa adverbeissa esiintyviä pääteaineksia: -s (ulos, alas, ylös) tai -x (rajakahdennus: irti, kiinni). Jussi Ylikosken mukaan nykyisten uralilaisten kielten pohjalta vahvimmin vanhaksi latiivisijapäätteeksi osoitettavissa on pääte *-ŋ, jonka suoria jatkajia ovat mordvalaiskielten latiivinpääte -v ja permiläisten kielten illatiivin pääte -ö / -e.
Mordvalaiskielissä latiiviksi nimitetään sijaa, joka ilmaisee muun muassa toiminnan suuntaa ja epämääräistä loppupistettä.