Branchiero muistuttaa karjanajoon käytettyä sisilialaista "teurastajankoiraa". Se on karjakoirista kookkain. Pää on melko leveä ja litteä, kuono katkaistun kartion muotoinen. Silmät ovat karvapeitteen väritykseen verrattuna tummat. Korvat ovat joko riippuvat tai ruusukorvat; perinteisesti ne typistettiin. Niskassa on jonkin verran löysää kaulanahkaa, joka suojaa verisuonia. Runko on vankkarakenteinen, suorakaiteen muotoinen ja ylhäältä hieman kaareva. Raajat ovat lihaksikkaat, voimakkaat ja vahvaluustoiset. Häntä on pitkä; perinteisesti se typistettiin kolmasosaan luonnollisesta pituudestaan. Urosten säkäkorkeus on noin 65 cm ja paino 39-45 kg; nartuilla vastaavat mitat ovat 58-63 cm ja 34-42 kg. 1940-luvulla keskimääräinen säkäkorkeus oli vain 56 cm ja paino 28 kg; muuttunut ruokavalio on sittemmin kasvattanut kokoa. Karvapeite on lyhyt ja karhea. Väritys on brindle (fawn- tai harmaabrindle), musta tai musta valkoisin merkein.
Luonne ja käyttäytyminen
Aikuinen branchiero pennun kanssa aidossa työympäristössä navetassa.
Rotu on lujaluonteinen, valpas, tarkkaavainen, helposti käsiteltävä ja ketterä. Omistajaansa ja suojelemiaan eläimiä kohtaan se on erittäin omistautunut. Se on kuitenkin valmis hyökkäämään pienimmästäkin uhan merkistä, ja luvaton tukeilija saa siitä pelottavan vastustajan. Se varoittaa ensin syvällä haukulla, mutta hyökkää sen jälkeen täysin epäröimättä. Rodunedustajat, jopa urokset, tulevat yleensä hyvin toimeen muiden koirien kanssa ja soveltuvat elämään useamman koiran laumassa. Branchiero ei sovellu kovin hyvin kaupunkiolosuhteisiin. Rodulla on omalaatuinen tapa ajaa karjaa: se ei pysyttele eläinten takana, vaan ohjailee niitä sivusta niiden oikealta puolelta.
Alkuperä
Muinainen Caltagironen ja Palermon paroni Perremuton vaakuna, joka kuvaa branchieroa.
Rotu on todennäköisesti roomalaista alkuperää ja lienee säilynyt tyypiltään muuttumattomana nykypäivään asti. Jotkut uskovat sen olevan kaikkien tämäntyyppisten eurooppalaisten rotujen kantarotu. Se on kotoisin Sisiliasta, jossa sitä tavataan nykyisin vain harvoilla yksittäisillä alueilla. Se lukeutuu saaren vanhimpiin rotuihin.
Branchieroa voidaan pitää tietyllä tapaa roomalaisen ajan jäänteenä, koska tuolloin molossikoirilla oli vielä paljon susimaisia ominaisuuksia, kuten pitkänomainen, katkaistun kartion muotoinen kuono ja kookas, tilava kallo. Rooman valtakunnan jälkeen rotua kasvatti Sisilian talonpoikaisväestö, joka arvosti sitä ennen kaikkea vartiointi-, karjanajo- sekä myös metsästystaipumusten vuoksi. Myöhempinä aikoina sen yleisin tehtävä oli toimia teurastajan suojelukoirana: se seurasi häntä hänen viedessä lihaa marketteihin, jotta kukaan ei voinut ryöstää häntä.
Rodun tyypillisintä esiintymisaluetta on perinteisesti ollut Trapanin maakunta. Aikoinaan se oli levinnyt lähes koko Sisiliaan, mutta nykyisin sitä esiintyy ainoastaan saaren pohjois- ja itäosien vuoristoissa ja kukkulaisilla alueilla - erityisesti eläimiä kasvattavilla maatiloilla. Maa- ja metsätalouden kriisi sekä maaseudun väestökato ovat ajaneet sen sukupuuton partaalle, eikä kasvattajia ole riittävästi sen tulevaisuutta ajatellen. Napolinmastiffin kehittäjänä tunnettu Piero Scanziani kirjoitti Cani di tutte le razze -lehdessä vuonna 1952:
Kolme kansallista koirarotua, mikäli ne ovat yhä olemassa, ansaitsevat tulla pelastetuiksi: branchiero siciliano, dogo sardesco ja lupo calabrese.
Viimeisimpien vuosien aikana rodun harrastajat ovat onnistuneet kartoittamaan nykyisen populaation, ja he ovat samalla aloittaneet kampanjan sen määrän lisäämiseksi.
Etymologia
Branchiero merkitsee koiraa, joka "johtaa" (karjaa). Rotua kutsutaan toisinaan nimellä cane di macellaio, mutta tämä on italian kielessä yleisnimitys teurastajia suojeleville koirille eikä välttämättä viittaa tiettyyn rotuun. Myös mm. cane corsoa, sardiniandoggia ja calabrialaista bucciriscua on kutsuttu samalla nimellä.
Lähteet
12Krämer, E.-M. (2009). Der grosse Kosmos Hundeführer, s. 302. Kosmos: Stuttgart.
123456789Tumminelli, Giovanni & Cesareo, Carlo. Razze canine autoctone siciliane, s. 105-109, 112, 115-117, 119. Antonio Crepaldi Editore, 2017, Portoviro. ISBN 978-88-96635-58-2.
