Italianseisoja

Italianseisoja
Avaintiedot
Alkuperämaa	Italia
Määrä	Suomessa rekisteröity 374
Rodun syntyaika	viimeistään 1300-luku
Alkuperäinen käyttö	seisova, jäljestävä ja noutava lintukoira
Nykyinen käyttö	seisova lintukoira, seurakoira
Elinikä	keskimäärin 9 vuotta
Muita nimityksiä	bracco italiano, bracco, Italian Pointer, Italian Pointing Dog, braque italien, Italienischer Vorstehhund, braco italiano, itaalia linnukoer
FCI-luokitus	ryhmä 7 Seisovat lintukoirat alaryhmä 1.1 Mannermaiset "braque"-tyyppiset #202
Ulkonäkö
Paino	25–40 kg
Säkäkorkeus	uros 58–67 cm narttu 55–62 cm
Väritys	valkoinen, valko-oranssi, valko-ruskea, valko-oranssipäistärikkö tai valkoruskeakimo
Infobox OK

Italianseisoja (ital. bracco italiano) on italialainen koirarotu, joka kuuluu FCI:n roturyhmään 7 (Seisovat lintukoirat).

Ulkonäkö

Italianseisoja on vahvarakenteinen koira, jonka tulee ilmentää yhtä aikaa sekä voimaa että tasapainoa. Tunnusmerkkejä ovat veistoksellinen pää, silmien alta meislautunut luusto, selväpiirteiset ääriviivat ja jäntevät raajat.

Pää on kulmikas ja kapea; ylhäältä katsoen kallo on pidentynyt soikio; sivuprofiilista kallon ylälinja kaartuu avoimesti; otsauurre on erottuva ja kallon keskiosaan ulottuva; otsapenger vähäinen. Pään leveys on alle puolet sen pituudesta. Kallo ja kuono ovat keskenään yhtä pitkät. Kuono on leveä, kuononselkä joko suora tai hieman kyömy, alaleuka ei kovin selvästi näkyvä. Kirsu on suuri ja punertava, ja sen sävy vaihtelee karvapeitteen värin mukaan lihanvärisestä ruskeaan. Ylähuuli on ohut ja riippuva, peittäen leuan siten että sivuprofiilista ylähuuli ulottuu jonkin verran alaleuan alapuolelle - edestä katsoen ylähuuli muodostaa kirsun alle ylösalaisen V-kirjaimen. Huulipussi on erottuva, muttei roikkuva. Yleensä purenta on leikkaava, mutta myös tasapurenta sallitaan.

Silmät ovat melko suuret, soikion muotoiset ja hieman vinoasentoiset; sävyltään enemmän tai vähemmän tumma, joko okra tai ruskea karvapeitteen värin mukaan vaihdellen. Korvat ovat pitkät (venyttämättä kirsun kärkeen ulottuvat), kärjistään hieman pyöristyneet ja leveydeltään vähintään puolet pituudestaan. Leuan alla on molemmin puolin pehmeä kaulapussi.

Rungon pituus on yhtä suuri kuin säkäkorkeus tai hieman tätä suurempi. Häntä on suora, korkeintaan kintereeseen ulottuva, tyvestä paksu ja vain hieman kärkeä kohti kapeneva; liikkeessä ja erityisesti haun aikana asento on täysin tai lähes vaakasuora. Maissa, joissa typistäminen on sallittu, se typistetään yleensä 15–25 cm:n pituiseksi. Urosten säkäkorkeus on noin 58–67 cm ja narttujen 55–62 cm; paino vaihtelee 25–40 kg välillä, aina suhteutettuna säkäkorkeuteen.

Karvapeite on lyhyt, tiheä ja kiiltävä; päässä, korvissa, raajojen etupuolilla ja käpälissä se on tavallista lyhyempää ja hienompaa. Väriltään se on joko täysin valkoinen; valkoinen erikokoisin oranssein tai tumman meripihkanvärisin merkein; valkoinen ruskein merkein; valko-vaaleaoranssipäistärikkö tai valkoruskea kimo (metallin hohto toivottavaa, sävyltään mieluiten munkin kaapua muistuttava lämpimän ruskea). Symmetriset merkit päässä ovat toivottavia.

• 
  valko-oranssi
• 
  Valko-oranssipäistärikkö
• 
  Valko-ruskea
• 
  Valkoruskeakimo

Luonne ja käyttäytyminen

Rotu on tyypillisesti avoin, tasapainoinen, luokse päästävä ja hyväntahtoinen sekä ihmisiä että muita eläimiä kohtaan. Se on hyvin älykäs ja sillä on erinomainen oppimiskyky, joten se on helppo kouluttaa. Lisäksi se on sitkeä, mukautuva ja luotettava, ja sillä on voimakas riistavietti.

Rodun alkuperäinen käyttötarkoitus on ollut toimia seisovana lintukoirana, mihin se soveltuu edelleen erinomaisesti. Italiassa metsästyskäyttö on edelleen erittäin yleistä, ja italianseisoja soveltuukin kaikenlaiseen metsästykseen. Se on joitain englantilaisia seisojia hitaampi, mutta sopeutuu kuitenkin mihin tahansa ympäristöön ja maastoon.

Metsästysaskellus on nopea, laajaliikkeinen ravi, mikä poikkeaa valtaosasta muita eurooppalaisia seisojia (ne metsästävät laukaten); askel voi tosin tilanteesta riippuen muuttua välillä laukaksi. Kyseinen askellus yhdessä luontaisen noutamistaipumuksen kanssa ovat jalostuksessa tärkeimpiä ominaisuuksia.

Alkuperä

Rotu on alkuperältään ikivanha, ja osa italialaisista koira-asiantuntijoista uskoo sen olevan yksi kaikkein vanhimmista metsästyskoirista. Heidän mukaansa se olisi foinikialaisten mukanaan tuomien kevyiden vinttikoirien ja paikallisten raskaampien molossikoirien välisten risteytysten tulos. Toisen teorian mukaan italianseisoja olisi syntynyt vasta 1600-luvun lopulla lintukoiran ja ajokoiran välisestä risteytyksestä.

Rotua tai sen mahdollista kantamuotoa on kuitenkin kuvattu freskoissa jo 1300-luvulla, ja niiden perusteella sen rotutyyppi on säilynyt muuttumattomana vähintään kyseiseltä ajalta asti. Se oli erittäin suosittu, varsinkin renessanssin aikaan, jolloin sitä arvostettiin kuninkaallisten ja aateliston keskuudessa eri Euroopan maissa. Myös Medicin ja Gonzagan mahtisuvut kasvattivat rotua.

Italianseisojalla tiedetään olevan yhteistä historiaa spinonen kanssa, minkä lisäksi se on vaikuttanut useiden mannermaisten seisojien kehitykseen. Valko-oranssi muunnos on todennäköisesti lähtöisin Piemonten ja valko-ruskea Lombardian maakunnasta. Aikoinaan ensiksi mainittu oli kevytrakenteisempi kuin jälkimmäinen, mutta nykyisin eroa ei juurikaan ole.

Rotu on jalostettu linnunmetsästykseen, ja se on sopeutunut alkuperäisestä verkkometsästyksestä nykyiseen ampumalla tapahtuvaan metsästykseen. Ampuma-aseiden kehityttyä 1600-luvulla sen oli jaksettava hakea riistaa kovalla vauhdilla aamusta iltaan, minkä vuoksi se jalostui nykyisentyyppiseksi vauhdikkaine raveineen (trotto spinto). Samalla se myös levisi laajemmalle alueelle Italiaa.

1800-luvulla rodun lukumäärä laski rajusti, mutta 1900-luvulla sitä alettiin arvostaa uudelleen. Italian Kennelliitto ENCI hyväksyi ensimmäisen virallisen rotumääritelmän alkuvuodesta 1949. Societa Amatori Bracco Italiano (SABI), italialainen rotujärjestö, perustettiin saman vuoden lopulla. Nykyisin Italiassa rekisteröidään noin 600-800 yksilöä vuosittain. Vaikka sukusiitosprosentti oli pitkään hyvin alhainen, se on viime vuosien aikana huolestuttavasti noussut.

Rotu maailmalla

Vuonna 1993 Suomeen tuotiin Tanskasta ensimmäinen italianseisoja, ja vuonna 1997 syntyi ensimmäinen pentue. Uusia tuonteja on sittemmin hankittu aktiivisesti, minkä vuoksi populaatio on sukutauluiltaan erittäin kansainvälistä. Vuosina 2020–2025 Suomessa syntyi muutamia italianseisojan pentueita vuosittain.

Suomen viralliseksi rotujärjestöksi on nimetty Saksanseisojakerho ry. Vuonna 2007 perustettiin lisäksi sen alaisuuteen kuuluva rekisteröity yhdistys Bracco Italiano Finland ry, jonka nykyinen jäsenmäärä on noin 20 henkilöä. Yhdistys pyrkii edistämään italianseisojan tunnettavuutta erityisesti metsästyskoirana ja tukemaan sen kanssa metsästystä harrastavia. Se ylläpitää omaa internet-sivustoaan ja järjestää vuosittain yhden koulutusviikonlopun.

Italian lisäksi Isossa-Britanniassa ja Alankomaissa on huomattava määrä rodun edustajia, noin 300 yksilöä kummassakin maassa. Ruotsissa, Tanskassa ja Unkarissa populaatio on noin 100-200 yksilöä.

Terveys

Rodun terveys on tällä hetkellä hyvä, mutta Suomessa terveyteen liittyviksi jalostuksellisiksi haasteiksi koetaan geneettisesti monimuotoisen populaation, laajan jalostuspohjan ja pienen sukusiitosasteen ylläpitäminen. Mikäli geneettinen vaihtelevuus laskee, on uhkana heikentynyt elinvoima, sairauksien lisääntyminen ja piilevien ongelmien esilletulo. Italianseisoja kuuluu Pohjoismaisen Kennelunionin laatiman listan seurattaviin rotuihin, koska sillä on suhteellisen runsas nahka: tämä voi liiallisena johtaa ongelmiin silmäluomissa ja/tai voimakkaisiin huulipoimuihin.

Keskimääräinen elinikä on noin yhdeksän vuotta, kun tarkastellaan vuosina 2015–2025 kuolleita rodun edustajia. Tyypillisimmät kuolinsyyt ovat vanhuus, syöpäsairaudet sekä maksan- ja ruoansulatuskanavan sairaudet. Italianseisojan tyypillisimpiä terveysongelmia ovat muun muassa lonkkaniveldysplasia, kyynärniveldysplasia, muutamat silmäsairaudet, atopia, allergiat ja mahalaukunkiertymä.^lähde?

Noin 87 %:lla italianseisojista on terveet lonkat (Suomen Kennelliiton arvosteluasteikolla A tai B), kun taas kohtalaista tai vaikeaa lonkkaniveldysplasiaa esiintyy vain 4 %:lla rodun edustajista (Suomen Kennelliiton arvosteluasteikolla D tai E). Eriasteista kyynärniveldysplasiaa esiintyy jopa 20 %:lla rodun edustajista. Italianseisojan PEVISA-ohjelmassa on pakollinen lonkkakuvauslausunto ja kyynärkuvauslausunto.

Erilaisista silmäsairauksista rodulla esiintyy kaihia ja silmäluomen kiertymistä sisään ja ulospäin. Ihopoimut pään alueella altistavat silmäluomien virheasennoille.

Rodulla esiintyy jonkun verran atopiaa, ruoka-aineyliherkkyyttä ja muita iho-ongelmia. Atopiassa ja allergiassa elimistön puolustusmekanismi reagoi normaalista poikkeavalla tavalla tavallisiin, useimmiten vaarattomiin asioihin (allergeeni). Atopia ja ruoka-aineyliherkkyys ovat elinikäisiä vaivoja, jotka ovat usein kontrolloitavissa, mutta eivät parannettavissa. Oireina ovat usein ihon kutina ja punoitus ja usein koira nuolee tai raapii kutisevia alueita. Korvatulehdukset ovat yleisiä atopiasta kärsivillä koirilla sekä myös tassujen ihotulehduksia voi esiintyä.

Syvärintaisuus altistaa mahalaukunkiertymälle. Mahalaukun kiertyminen sulkee mahansuun ja mahanportin niin, ettei mahalaukun sisältö pääse kulkemaan mihinkään suuntaan. Koiralle tulee vakavia hengitys- ja verenkiertovaikeuksia ja se joutuu sokkiin. Jos koiraa ei saada nopeasti eläinlääkärin hoitoon, se monesti menehtyy kiertymään. Yksi italianseisojan yleisimmistä kuolinsyistä on mahalaukunkiertymä.

Katso myös

• Lyhytkarvainen saksanseisoja
• Gascognelaistyyppinen ranskanseisoja

Lähteet

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Italianseisoja.

• Carl-Johan Adlercreutz. 2003. Karisto Oy. Koirarotujen maailma
• Italianseisojan rotumääritelmä
• KoiraNet-jalostustietojärjestelmä